lauantai 27. kesäkuuta 2015

elämän hämmentävä sekametelisoppa


Kirjoitin viikko sitten tekstin itsetutkiskelusta, tiedostamisesta ja asennevammaisuudesta. Eilen kuvasin videon valinnanvapaudesta, vastuusta, hyväksymisestä ja asennevammaisudesta. Aihepiirit limittyvät toisiinsa hetkellisesti ja satunnaisesti hieman kuten kaikki tuntuu helposti tekevän. Mun elämä ja ajatusmaailma on lähiaikoina (ellei jopa aina) ollut sellainen soppa erinäisiä sanoja, termejä, käsitteitä, asenteita, arvoja ja käyttäytymismalleja, jotka parveilevat toistensa ympärillä ollessaan kuitenkin erinäisiä asioita ja itsenäisiä ongelmia. 



Elämän hämmentävä sekametelisoppa.

Itsetutkiskelun vaikeus tuska ja katkerat kyyneleet tiivistyvät niihin hetkiin, joina tiedostaa uudella tavalla omat negatiiviset puolensa, eikä enää anna itselleen lupaa juosta pakoon. Jos tahtoo olla itselleen rehellinen, joutuu yksi kerrallaan kohtaamaan omat heikkoutensa ja katsomaan niitä silmiin. Se ei tunnu mukavalta, en todella haluaisi olla keskeneräinen ja epätäydellinen. Roolileikkiminen ja piilosilla oleminen on paljon helpompaa.


Alakoulun kuudennella luokalla maalasimme verhoja luokkahuoneeseemme seuraavana syksynä asettuville uusille ekaluokkalaisille. Ohjeet olivat selkeät: otatte kukkosablunan ja töpötätte siihen keltaista, punaista ja vihreää pullomaalia. Laikukkaasti. Epätasaisesti. Taiteellisena tyttönä töpöttelin kukkoni värit vaihtelemaan sulavasti punaisesta keltaisen kautta vihreään. Olin tyytyväinen ja erityisen ylpeä. Palkkioksi sain käskyn korjata värit satunnaisen laikukkaiksi; niin oli tarkoitus tehdä, niin oli ohjeistettu.

Nousimme parhaan ystäväni Merin kanssa suureen vastarintaan, kerrassaan kapinaan, ja lopulta saimme kuulla olevamme asennevammaisia. Tarina saattaa kuulostaa todellisuutta karummalta; traumoja minulle ei jäänyt, mutta selkeät muistikuvat kyllä painuivat mieleen. En edelleenkään koe olleeni asennevammainen tahtoessani toteuttaa taiteellista vapauttani kukkosablunoiden, pullomaalien ja töpöttimien parissa, muisto vain palasi mieleeni tänään, kun päädyin pohtimaan asennevammoja. Omaa asennevammaisuutani.


Joidenkin asioiden suhteen taidan olla asennevammainen. Sen yllättävä tajuaminen viimeisimpien viikkojen ja päivien aikana ei ole ollut helppoa. Olen pistänyt vastaan. Kovaa. En haluaisi myöntää itselleni olevani asennevammainen (kuten juuri nyt teen; lopullinen synnintunnustus, takaisin ei ole palaamista), sillä se johtaisi toimiin asiaa vastaan. Ja rehellisesti sanottuna taidan pelätä sitä, mitä asennevammattomuus tuo tullessaan. Lisää haavoittuvaisuutta? Ennustamattomuuta? Kai epäluulot ja pessimismi ovat nekin vain egon omia puolustusmekanismeja? Defenssejä?

On vaikeaa saada kiinni omista negatiivisista puolistaan. Ne yrittävät parhaansa mukaan paeta, pukautua hyviksi aikeiksi ja eleiksi, rationalisoida olemassaoloaa ja selitellä kaiken parhain päin. Ne ovat loruilun ja tarinankerronnan mestareita, tekosyiden taikureita. Me olemme; minä ainakin olen. Ja toisaalta ne myös kumpuavat jostain. Jostain arasta paikasta, piilotusta hauraudesta. Siksi ne ovat niin ärhäköitä; kusiaisia, pistiäisiä, satakunta itikkaa häiritsemässä kesäyönä.

Mutta kun ajautuu sille tielle, että tahtoo uskaltautua olemaan rehellinen muiden lisäksi myös itselleen, ei paluulippua taida olla niin helppoa ostaa. Kun huonot puolensa kerran tiedostaa (edes hetkeksi) ne jäävät pyörimään mielen päälle, kielen kärjelle ja sitten mennään. Käydään läpi ties mitä synnintunnustusriittiä itsensä kanssa illalla ennen nukkumaanmenoa ja ehkä joskus päästään yli. Kun jotain tiedostaa kerran, on vaikeaa olla kiinnittämättä siihen huomiota enää seuraavalla kerralla. Kai. Näin minä luulen.

























Ei mulla oikeasti ollut muuta asiaa kuin oma asennevammaisuuteni ja sen tunnustaminen. Sitten pitäisi yrittää saada itsensä päästämään siitä irti. Ja irti päästäminen lienee tässä vaiheessa supistunut jo ainoaksi vaihtoehdoksi, tyhmähän sitä olisi jos kynsin hampain pitäis tarkoituksella kiinni negatiivisista tunnelatauksistaan, turhista epäluuloistaan ja lapsellisesta tavoitteettomasta kiukuttelustaan.

(Ja se pieni asennevammainen ääni pääni perukoilla huutaa vinkuu mulle ei ei ei kun kirjoitan näitä sanoja. Ei ei ei en suostu vielä. En varmasti lopeta. Kiukuttelen jos tahdon. En varmasti ole hiljaa, minua et hiljennä!)

Mun tabletti toimii jälleen ja otan laittoman paljon kuvia itsestäni.

Ei kommentteja :

Lähetä kommentti