kaksikymmentäkaksi vuotiaita tyttöjä

Viime viikolla vietin syntymäpäiviäni. Tarkoituksena oli tehdä erityisen kivoja asioita viikon jokaisena päivänä, mutta viikonloppu tuntui kyllä valahtavan alas jostain stressiviemäristä. Tein minä jotain kivaakin kai (kai), mutta melkoisessa sumussa samoilin ja hoipertelin ja kahlasin koulukirjoja läpi epätoivoisen hitaalla tahdilla. Sellaista.

Tällaista. Nyt olen kaksikymmentäkaksi vuotta vanha ja siltä tämä nyt kai (kai) vähän tuntuukin. Jos joskus on tuntunut ikäiseltään niin nyt saattaa jopa tuntua. Tuntua numerolta, siinäpä teille absurdi ajatus. Kai kaksikymmentäkaksi vuotiaana on jo lopullisesti ohittanut teini-iän, se siintää jossain vuosia takanapäin ja harvoinpa sitä edes kaipaa. Sitä on jossain aikuisuuden nuoruuden rajoilla, jossain jossa tietää jostain jotain, mutta edelleen koko elämä ja suunnattomat määrät oivalluksia ja elämänviisautta ovat kaukana edessäpäin. Horisontissa joku utuinen vastaus johonkin kysymykseen. Ehkä. Ehkä ei, mutta ainakin on aikaa etsiä. 

Sellaiset pienet onnen jyväset on kenties tuuli tuonut pienten vimmujen elämään. Ja johonkin ne on laskeutuneet, maan alle hautautuneet, taimille versoneet ja siinä ne minua nyt katselevat. Ihan rauhallisina ja hiljaisina. Pienet onnen taimet, joita hellästi hoivaan ja uteliaana tutkailen. Että ihan hyvältä tuntuu ja hyvää kuuluu kiitos vain. Jospa vain onnen taimista voisi kasvattaa kokonaisen taimipuutarhan. Itseopiskella puutarhuriksi ja lahjoittaa taimia yksi kerrallaan jokaiselle läheiselle ja läheisen läheiselle. Antaa mukana yksinkertaiset hoito-ohjeet. Onneksi hyvillä asioilla on tapana ruokkia hyviä asioita. 

Kirsi kunnas on kulkenut repussani ja siihen olen iltaisin sulkenut silmäni. Kahvilan nurkassa kiherrellyt riimittelyn rikkauksille ja kauniille luontokuvauksille. Ja soijakaakaota olen juonut ja teetä yhden jos toisenkin kanssa. Syntymäpäivälahjoista mainittakoon sen verran, että tuttuni tuntevat minut hyvin ja teetä on nyt vaikka muille jakaa. Ehkä pitäisi pitää enemmän teekutsuja. Ehkä. Tai vain nauttia kaikesta teen paljoudesta yksinäisinä iltoina ja aamuina vällyjen välissä. 

Olen maalannut. Vähän vain, kerran tai kahdesti, mutta sekin lienee jotain. Ja olen tanssinut ja hyppinyt sängyllä ja yrittänyt opetella seisomaan käsilläni tuloksetta ja lihakset kipeytyvinä. Käynyt kerran tai kaksi kirpputorilla ja tutustunut järjestötoimintaan. Muistuttanut itseäni hetkittäin kävelyillä käymisen ihanuudesta. Ja yöjunien kylmyydessä olen nukkunut itseni kipeäksi. Runoillut olen vain puhelimeni muistioon. Siellä odottavat säkeet toisia aikoja kun on aikaa tai edes illuusioita siitä. Kaikki tämä kuulostaa kovin tapahtumarikkaalta, mutta voinen taata, että oikeasti olen stressannut ja pyörinyt sängyssäni tuhannesti enemmän. Ja sitten saanut jälleen jotain vähän eteenpäin. Pienin askelin hipsuttelen tätä syksyä eteenpäin. 

Ja että syksy. Voi syksy. Syksy sinä tuoksut ihan itseltäsi ja se on huumavinta hetkeen jos toiseenkaan. Syksy sinä olet kaunis. Sinä olet viileä, olet kirpeä ja olet pehmeä. Olet unelma ja jossain unelmiesi putoavien lehtien tai mäntykaton alla mättäiden päällä kosteassa on koti. Syyskoti. Syys. 

Taisin luvata itselleni rakentavani pöytäni alle majan. Vuosi sitten menin piiloon vaatekomeroon. Syksy sinä piilopaikkojen luvattu maa. Sinä ihana lämmön ja kylmän kuurupiiloleikki, kovan ja pehmeän valssitanssi. Mielelläni on kiire. Kova kiire, sen pitäisi rauhoittua ja hengittää. Laulakaa minulle tuutulauluja tai pian laulan itse. Jospa sitä alkaisi jälleen meditoimaan.

Taidan puhua asiani nykyään videolle ja blogille jäävät vain lorut. Tahtoisin kyllä kovasti kirjoittaa asiaakin. Mutta kyllä nekin ajat varmaan taas koittavat. Kaikki ajat aina koittavat.  Niin ne vain.