sunnuntai 21. tammikuuta 2018

Enemmän luotan uniin


Niittasin pöytäliinan kiinni pöytään. Tai oikeastaan pöytälevyyn, jota pidämme olohuoneessa kahden muovilaatikon päällä. Tai oikeastaan kyseessä on vanha kaapinovi, jonka dyykkasin aikoinaan edellistä edeltävän asuntoni roskakatoksesta. Kääntöpuolelle olemme liimanneet taannoin tekemämme palapelin. Elämä pähkinänkuoressa – elämä pelottaa. 

Haluaisin aina ennakoida kaiken ja nyt kuitenkin ymmärrän etten voi, ei tarvitse ja elämä kantaa. Luotan uniin enemmän kuin itseeni. Öisin kasvan niin toisin kuin koskaan päivänvalossa. Painajaiset kertovat minulle elämästä ja kerran heräsin keskellä yötä tarkistamaan onko passini voimassa. Olin lähdössä viikon päästä Riikaan, passi vanheni kuukauden kuluttua. Painajaisissa kukaan ei kuuntele, päälleni puhutaan ja lopulta olen mitätöity. Ja minä itken ja kiljun ja muut ovat niin ivallisen rauhallisia, pyörittelevät silmiään kuka ties. Holtiton Vilma, kasaa itsesi. Ja aamulla olen voipunut, mutta ainakin tiedän mihin minua on sattunut. Luovuttaisin koko elämäni unilleni.


Pelkään aina kadottavani itseni muutokseen tai että valun pakoon sormieni välistä. Katselen vanhoja valokuvia ja nostalgia viiltää, ei helli, musertaa. Kaipaan aina kaikkea: tunteita, aikoja, paikkoja, ilmaa, alaa,  hetkiä, tuoksuja, ihmisiä, tunteita, tunteja – tunteina, näinä piinallisina valuvina tunteina. Minun tunteeni: menetyksenpelko, kaiho, hiljaisuus. Kaipaan aina kaikkea, pelkään että jotain on menetetty.

Ilmoittaudun avoimeen yliopistoon ja äidinkielen yo-kirjoituksiin. Kaipaan kaikkea mennyttä ja tulevaa. Minua kivistää ja tulevaisuus pelottaa. Mikä lamaannuttava vastuullisuuden kurimus. Mutta opiskelen, päivä kerrallaan palaan uurastamaan. Pelkäsin sen olevan menetetty taito, mutta yhä uudelleen palautan tarkkaavaisuuteni olennaiseen, siemaan kahvia, muistutan hellästi: ”Tämä on tärkeää, tämä on paras tietämäsi tie.” Luen lisää ja sysään muun syrjään. Varhainen vuorovaikutus, tilastotiede, lähdeviittaukset, länsimaisen kirjallisuuden historia, runoanalyysi. Minä yritän minkä sielustani kykenen.









Olen poissa, siellä täällä, niillä näillä teillä. En minä tiedä mitään. Luotan uniini. Unelmoin Jyväskylästä, pakettiautosta, pysähdyspaikoista pientareilla.  




Ei kommentteja :

Lähetä kommentti