tekniikka pissi ja mulle tuli paha mieli

Mun koneella on useita julkaisemattomia videoita, mutta en voi käsitellä niitä julkaisukuntoon, koska rakas ystäväni tietokone vetelee viimeisiään, sammahtelee keskenkaiken. Kuvasin tabletillani videon, mutta ilmeisesti sekään ei ollut parhaita ideoitani. Jokainen, joka uhraa pari minuuttia edes videon alun katsomiseen, huomannee mikä on ongelmana.

Aina ei voi onnistua. Aina ei tarvitse onnistua. Joskus tekniikka pettää ja sitten harmittaa. Jaan tämän silti, koska en keksi syitä olla jakamattakaan. Ei video mitään kovin painavaa tai arvokasta asiaa sisällä, mutta mun mielestä tää on ihan kiva. Ihan kiva video kivassa paikassa. Joo.

Jos ette pääse yli kaikesta tästä epäsynkasta (mun oli vähän vaikeaa päästä), niin valitkaa vain kuva tai ääni. Tai lopettakaa katsominen, sekin on sallittua.


PS. Sanonko mä tossa alussa youtube? Miksi mä puhun youtubesta? Enhän mä edes kuvaa sinne videoita...

tee, keksit ja treffailu

Mä olen treffaillut jo jonkin aikaa, joskin vasta tänään tiedostin olevani treffeillä. Mä treffailen kahviloita. Oon sellainen sarjadeittailija, etsin sitä oikeaa. Tapaan jotain kerran, totean että parempaakin on varmasti saatavilla ja siirryn tunteettomasti seuraavaan.

Ajattelin kiertää kaikki Oulun keskustan kahvilat. Se on mun uusin projektini. Jossain kohtaa mä varmasti löydän lempparini, lumoudun, rakastun ja pesiydyn sinne. Vimmuille on varmaan tosi tyypillistä pesiä kahvilaan teemukin, keksin ja hyvän kirjan kanssa. Toistaiseksi olen testannut kolmea eri kahvilaa, joista kahden kanssa on tullu kohdattua useamminkin.

Tää on vähän arpapeliä, aika paljon riippuu omista valinnoista. Valitsen väärän teen tai väärän keksin, ehkä en ota keksiä ollenkaan. Mutta oikean kahvilan löytäminen on varmaan vähän kuin rakastuminen, enemmän tai vähemmän kiinni tuurista, ajoituksesta, mielialasta ja kaikesta muusta epämääräisestä. Ehkä sitä joskus jopa kyllästyy tai kasvaa erilleen, sitten pitää erota ja etsiä uusi. Mutta jos nyt ensin löytäisi sen ensimmäisen. Ensimmäisen oikean kahvilan.

(Älkää ottako näitä vertauksia liian vakavasti. En mä oikeasti suhtaudu parisuhteesta eroamiseen niin kovin kevyesti ja huolettomasti, vaikka taannoin yksi ystävä antoikin elämänneuvon, joka herätti ajatuksia. "Aina kannattaa erota jos tuntuu siltä". Ei paskempi neuvo, kysehän on vaan siitä miten asioita arvottaa.)

Toivon todella, että opintojen alettua saan edelleen tehtyä itselleni aikaa (ja säästettyä rahaa) säännölliseen itseni kanssa kahvitteluun (miksi sitä kutsutaan kahvitteluksi, vaikka joisi teetä? vai kutsutaanko? ei teeittelykään kovin oikeaoppiselta kuulosta.). Kahvilassa teekupin äärellä on hyvä hetki rauhoittua lukemaan. Olen lukenut kesällä enemmän kuin aikoihin enkä haluaisi luopua harrastuksesta ihan vain koska opinnot tulevat viemään aikaa ja energiaa. Ehkä vain varaan viikonloput tai keskiviikkoillat kirjoille ja kahviloille.

Kehnohkoista treffailu- ja rakkausvertauksista huolimatta pointti oli, että ajattelin kiertää kahviloita. Gotta catch 'em all. Ja tehdä itseni teelle viemisestä tavan.

PS. Tänään sain kirjeen.

vimmusyndrooma facebookissa

Kun ekat bloggaajat alkoi tehdä blogeilleen facebook sivuja, mä taisin pöritellä vähän silmiäni. En oikein ymmärtänyt, mikä funktio siinä oli, johan se blogi oli muutenkin julkisena internetissä. Sittemmin olen alkanut itsekin seuraamaan blogien fbsivuja ja todennut ne oikeastaan aika hyödyllisiksi. On kivaa ja helppoa nähdä facebookista, että lempibloggaajat ovat kirjoittaneet uusia postauksia. 

Joten joo. Vimmusyndrooma on facebookissa. 

Mietin muuten pitäisikö lyhentää blogin nimi osoitteen mukaisesti pelkäksi vimmuksi... vähän tekisi mieli. 

kirjeiden kirjoittamisesta

18.6.2010

kirjeiden kirjoittamisesta

Kirjeet voi periaatteessa jakaa neljään osaan. Ensimmäinen osa kuluu normaaliin kuulumisten vaihtoon ja alkuun pääsemiseen. Se on rento ja pitää harvoin sisällään mitään maailmaa järisyttävää tietoa.
     Toisen osan alussa kirjoitaja apeutuu. Kuinka ikinä saan kokonaisen kirjeen kirjoitettua, kun ei oikeastaan ole edes mitään asiaa? Lopulta toiseen osaan tungetaan kaamea määrä turhaa informaatiota, täysin päämäärättömiä  kirjaimia satunnaisessa järjestyksessä. Kuka oikeasti kirjoittaisi toiselle ihan vain kertoakseen, että ulkona sataa vettä tai kissa kynsii nojatuolin reunustaa. Sitä varten on muitakin tapoja viestiä.
     Kolmannen osan alussa kirjoittaja keksii jonkin mielenkiintoisen asian ja innostuu kirjoittamisesta todella. Häntä kuitenkin ahdistaa, sillä hän tahtoo säästää neljännelle osalle riitävästi tilaa paperin alareunasta, eikä tahdo aloittaa uutta paperia sillä se näyttäisi tyhmältä, jos vain yläreunassa olisi tekstiä. Tämän vuoksi kirjeen ainoa informatiivinen osa jää suppeaksi, kun se tiivistetään pieneen tilaan.
     Neljäs ja viimeinen osa ilmaisee lyhyesti ja ytimekkäästi tunteet kirjeen vastaanttajaa kohtaan. Se koostuu erilaisista toivotuksista ja lopetusfraaseista.

Sain eilen äkkinäisen flashbackin, välähdyksen menneisyydestä, nopeasti katoavan muistikuvan eräästä kirjoittamastani tekstistä. Tekstistä, joka kertoo kirjeiden kirjoittamisesta. Etsin tekstin käsiini ja tässä se nyt on. Neljä vuotta sitten kirjoittamani teksti kirjeistä. Nyt aion kirjoittaa samasta aiheesta. En tosin toistaa itseäni, vaikka joitakin hyviä pointteja edellä olevasta tekstistä edelleen löytynee. Enemmän kuin ajatuksia, kyseinen vanha teksti herätti minussa tunteita. Olen edelleen ihan sama vimmu kuin neljä vuotta sitten. Analysoin asioita ja kirjoitan metatekstiä kirjeistä päiväkirjaani. Hölmö minä.

En tiedä yhtäkään ihmistä, joka ei pitäisi kirjeiden saamisesta. Tuntuu oudolta kuvitella, että joku ei nauttisi sellaisista yllättävistä huomionosoituksista, kuin etanapostissa lähetetyistä kirjeistä ja pienistä yllätyksistä. Kuvitelkaa nyt postiluukun kolahdus ja pieni käsin kirjoitettu kirjekuori makaamassa eteisen lattialla. Kutkuttelevaa, jännittävää, lämpöisen tuntuista.

Minä pidän kirjeiden saamisesta, minä pidän postista, minä pidän kirjeiden ja pienten pakettien lähettämisestä. Tykkään yllättää ihmisiä, piristää ihmisiä ja toisaalta myös käsin kirjoittaen vuodattaa sieluntuskaani paperille ja lähettää ihanille ystäville. Tajunnanvirrata, sulkea kaiken kirjekuoreen ja lähettää pois. Ostaa hyvää teetä, kauniita kortteja ja postittaa niitä muille. Yleensä lähetän kirjeitä yllätyksenä. Yleensä saan kirjeitä yllätyksenä.

Kirjeissä on jotain intiimiä ja hyvin henkilökohtaista. Kun kirjoittaa jollekin kirjeen, ajattelee väistämättä pidemmän aikaa vain tiettyä henkilöä. Hektisessä some-maailmassa sellainen ajan uhraaminen juuri yhdelle ihmiselle ja hänen yllättämiselleen on aika arvokasta. Ainakin minun mielestäni. Posti on hyvä tapa spontaanisti osoittaa toiselle välittävänsä. Eikä kirjeitä tarvi alati olla lähettämässä, toisinaan vain, silloin kun todella tuntuu siltä.

Palatakseni neljä vuotta sitten ylös kirjoittamiini ajatuksiin, en ole enää täysin samaa mieltä. Osaan hyvin kuvitella 16-vuotiaan vimmun kirjoittamassa kirjettä ja tuskailemassa sitä, kuinka viimeinen sivu näyttää typerältä jos vain ylälaita on täytetty. En osaa kuvitella 20-vuotiasta itseäni painimassa saman ongelman kanssa. Ehkä en ole enää niin kriittinen, en nää kirjeiden kirjoittamista niin vakavana asiana. Kukaan (muu kuin minä itse) ei arvostele tai tuomitse lähettämiäni kirjeitä. Ajatus on tärkein, jos kliseitä tahdotaan laukoa. Jotain totuuden tynkää tekstissä saattaa silti olla, jonkinlainen hierarkia, tyypillisen kirjeen etenemisjärjestys. Tiedä sitten, sympaattinen ajatuksenkulku minulla ainakin on ollut (ja on edelleen). Miten hyvältä tuntuukaan samaistua menneisyyden itseensä.

Lopuksi: 

lähettäkää mulle kirjeitä, lähettäkää mulle postia. Lupaan vastata jos vain annatte osoitetietonne. Pistetään toistemme postiluukut kolahtelemaan.
Saadaan toisemme hymyilemään, jooko? 

(Vilma Karjalainen  

Merikoskenkatu 6 A 11 

90500 Oulu)

helsingistä ja tampereelta

Ei kai mulla niin paljoa suunnitelmia ollut tän kesän varalle. Harmittavan monet on silti vielä toteutumatta. Eikä mulla taida olla aikaa ja resursseja kaikkia toteuttakaan. Oon silti tehnyt paljon. Nähnyt paljon. Kokenut paljon. Enkä oo saanut tarpeekseni. Kunpa tää ei vielä loppuisi. Opintojen jatkuminen ei oo ehkä koskaan kiinnostanut näin vähää.

Mitä mä oon tällä kertaa puuhannut? Kaikkea upeaa. Jos tahtoisi saada aikaiseksi mielekästä tekstiä pitkän aikavälin tapahtumista, pitäisi ehkä jaksaa kirjoittaa asioita ylös vähän väliä. Mä en ole tehnyt niin, joten tekstin tuottaminen tökkii. Siksi siis kuvapainotteisuus.

Viime viikon vahdin serkkujani Helsingissä. Tapasin myös ensimmäistä kertaa blogin kautta vuosia sitten löytyneen kaverin. Vieläpä omasta aloitteestani. Se oli aika hurjaa ja suhteellisen mullistavaa, joten olen kai ihan oikeutetusti vähän (aika paljonkin) ylpeä itsestäni. Hyvä minä.

Viikonloppuna vietin aikaa Assemblyilla ja eräässä varjotapahtumassa, eksyinpä lauantaina hetkeksi myös Kallio Block Partyja ihmettelemään (ja olisin mieluusti jäänyt pidemmäksikin aikaa, niin paljon kollektiivista iloa). Tänään matkasin Helsingistä Lammin kautta Tampereelle ja edelleen takaisin Lammille. Melkoinen reissukesä kyllä.

Tampereelta löysin sorsia, lammen, kaiteen jonka päällä kävellä, yksinäisen pilvenhahtuvan, hoitamattomia nurmikenttiä, pienen sillan, ihania puita ja useita erilaisia pieniä ötököitä. Kaiken edellämainitun seasta, viereltä, ympäriltä, alta ja kaikkialta läheisyydestä puolestaan löytyi elämäniloa, onnea ja paljon hymyjä. Kotimatkalla nukuin autossa.

Mä pakahdun taas vaihteeksi, mutta mitä muutakaan sitä voi olettaa, kun elämä on täynnä niin upeita ihmisiä, hetkiä ja tapahtumia. Onneksi kaikki ihanuus on olemassa ja onneksi saan olla osallisena tässä kaikessa.